Itkua ja ikävää, mutta seuraavaksi kotiin!

Keskiviikkoaamulla (10.12) heräsin ehkä yhdeksän jälkeen väsyneenä, koska minä, Sini ja Guto innostuttiin katsomaan leffaa ja mentiin nukkumaan vasta viiden aikaan aamuyöstä. Kyllä sitä herättiin taas niin hehkeänä pitämään puoli kymmenen raamista. Raamis alkoi draamalla ja jatkui Raamatun kohdilla ja kysymyksillä siitä, että jokainen riittää Jeesukselle sellaisena kuin on. Raamiksen loppuun Minna lauloi sen saman ihanan laulun, jonka sain kuulla syntymäpäivänäni; ”Mestaripiirros”.  Loppuraamis oli vain yhtä itkua, jep kohta koittaa lähtö takaisin Suomeen, niin että sitä oltiin vielä hehkeämpänä kuin aamulla. Oli niin naatti olo kaiken sen itkemisen ja muutaman tunnin yöunien jälkeen. Päivän ruokaakin pohdittiin varmaan tunti, en tiedä, mutta lopulta päästiin kauppaan. Ruoaksi tehtiin täytettyjä paprikoita, keitettiin saavillinen perunoita ja laitettiin loppu täyte vuoassa uuniin ja kyllä kaikki tämä neljälle hengelle. No ei kyllä syöty tätä kaikkea tämän yhden päivän aikana. Naiset tulivat ahkeroimaan joulukoristeiden pariin, mutta itse olin niin väsynyt, että lompsin vain sänkyyn nukkumaan. Noin kolme ja puoli tuntia meni hujauksessa, mutta tulipahan nukuttua univelkoja pois. Päiväunien jälkeen oli taas pirteä ja valmis valvomaan. Minä, Minna ja Mirkka katsottiin leffa Carlan, Rebecan, Guton ja Marinin kanssa. Leffateatteri pystytettiin Guton huoneeseen; kerrossänky sivuun ja leffa seinälle. Leffan jälkeen mentiin höpöttelemään ja nauramaan keittiönpöydän ääreen ja pohdittiin, jos sitä kerrankin menisi ajoissa nukkumaan, eikä esimerkiksi viiden aikaan aamuyöstä. Päätettiin mennä ajoissa nukkumaan ja käppäiltiin alakertaan, mutta seuraava tunti meni siinä, kun tein lettiä Sinille, eikä missään tapauksessa voinu tehdä semmosta peruslettiä.

 

Torstaina (11.12) heräsin joskus yhentoista aikaan. Tuossa vaiheessa Mirkka selvitteli jo sitä, miten ihmeessä pääsemme Zrinkan luo. Kompi oli varattu Railille koko päiväksi, käveleminen ei tullut kyseeseen, eikä noita muitakaan autoja ollut lähettyvillä. Onneksi Neno auttoi neitoja pulassa ja neuvoi menemään Zrinkan luo bussilla. Suihkun ja aamupalan jälkeen menin bussi-asemalle. Mirkka tuli valokuvausliikkeen ja kaupan kautta asemalle ja puoli kaksi lähdettiin kohti Zrinkan kotia. Oikean bussipysäkin kohdalla Mirkka huusi vain ”Anne, ulos!” ja ulkona meitä vastassa oli Zrinka ja Zoe. Huristeltiin Zrinkan auton kyydissä Zrinkalle. Syötiin lounasta, juteltiin, käytiin kävelyllä Zoen kanssa, leikittiin ja tanssittiin Idän Ihmeiden tahtiin. Siinä vaiheessa, kun piti lähteä tuli haikea olo ja sitä vain itki, taas kerran. Jotenkin oli vain niin mahtava katsoa, miten valtava rakkaus tuon ihanan äidin ja tuon suloisen lapsen välillä on. Sitä itki vain lisää, kun ikävä omaa äitiä kohtaan nousi pintaan. Ihana perhe! Zrinka toi meidät kirkolle ja Minnakin tuli vielä moikkaamaan Zrinkaa ja Zoea. Kämpillä katsottiin yhdessä, minkälaisen lahjan jokainen sai Zrinkalta ja Zoelta ja luettiin yhteinen kortti itkunaurun kera. Ylhäällä keittiössä naiset tekivät jouluaskarteluja ja myös Sini ja Mirkka menivät auttamaan. Minä diipadaapailin ylhäällä omiani. Goranin kanssa sovittiin lauantaista; Goran tulee siis meidän kanssa shoppailemaan ja hakemaan Elinaa lentokentältä. Kun naiset saivat työnsä siltä päivältä valmiiksi, minä hain kirkon jääkaapista meidän perunakattilan ja rupesin tekemään paistamaan niitä. Syötiin paistiperunoita, istuttiin koneella, syötiin kananmunia, istuttiin koneella… Päivän päätti tai oikeastaan seuraavan päivän aloitti leffa Guton ja Minnan kanssa.  Tällä kertaa vuorossa oli Hunger games 2. Meinattiin jatkaa vielä valvomista kolmososan verran, mutta tultiin järkiimme ja mentiin nukkumaan siinä kolmen jälkeen.

Perjantaiaamuna (12.12) Mirkka oli reipas ja lähti Nenon kanssa hakemaan ruokatarvikkeita yms. joulun humanitaarista apua varten. Me saimme kääntää vielä kylkeämme ja nauttia unista. Heräsin yhentoista aikaan ja lompsin aamupalalle. Kuitenkin vasta toinen aamupala yritys onnistui, koska ensimmäinen meni pipariksi Sinin avittamana, heh. Tee kaatu pöydälle ja lattialle, joten myös riisikakut lillui teessä. Mutta toisella yrityksellä aamupala siis onnistui, onneksi. Mirkka ja Neno tuli Kompilla kirkon pihaan ja laatikot kannettiin autosta alakerran keittiöön.  Arvatkaas mitä sitten tehtiin…? Tuskailtiin matkalaukkujen ja pakkaamisen kanssa. Mutta kyllä kun vain tunkee tavarat laukkuun melkeinpä väkisin ja istuu matkalaukun päälle sitä kiinni laittaessa, niin hyvin mahtuu.  Pakatessa kuluu energiaa, joten minä ja Sini lähdettiin kauppaan ja matkalla otettiin pari kuvaa Sinistä. Kun tuo maukas pinaattitonnikalapasta oli syöty, jaksoi taas jatkaa pakkailun parissa. Puoli kuuden aikaan lähdettiin Nenon ja Marian kanssa kahvilaan, sinne samaiseen jossa tavattiin iso lauma brasilialaisia ensimmäisen kerran. Mitä tuo ilta piti sisällään; kaakaota, kahvia, jutustelua, itkua ja naurua. Aivan ihania ihmisiä molemmat! Kahvilasta käppäilimme kämpille ja tässä välissä voin vielä kerran kiittää Mirkkaa niistä kauniista sanoista, Kiitos Mirkka! Tavaraa lojuu vieläkin ympäri huonetta, joten pakkaaminen ei todellakaan ole vielä loppunut. Eli taas kerran pakkaamista ja tuskailua tilan puutteen takia. Tavarapaljouden keskeltä mahan kurniessa oli pakko paeta King’s pubiin. Asteltiin samaan pöytään ja samoille paikoille kuin ensimmäisellä kerralla. Sini sai kunnian olla Elinan paikalla. Ruoka oli hyvää ja saimme nauravia katseita muutamaankin otteeseen. Ajateltiin mennä sanomaan juujuu-miehelle heipat alakerran pubiin, mutta sisään astellessamme saimme sen verran kummallisia katseita, että oli parempi jatkaa matkaa kuin jäädä tiskin viereen odottamaan, että juujuu-mies näkee meidät. Ja siinä vaiheessa kun ravattiin Mirkan kanssa vielä muutaman kerran tuon kyseisen pubin ikkunan ohi, ihmiset vain tuijotti meitä. Kyllä hyvä kuva taas annettiin. Kämpille päästyämme, astelimme ylös tietokoneiden kanssa ja suoritimme kuvien vaihto urakan. Nytkään ei päässyt aikasin nukkumaan, vaan silmät malttoi laittaa kiinni vasta siinä kolmen aikaan.

Lauantaipäivä (13.12) lähti käynti ihme aamusekoilulla. En muista yhtään mistä puhuttiin, mutta niillä mielenkiintoisilla äänensävyillä, mutta meille normaaliksi tulleella äänensävyllä. Se verran muistan, että minä totesin ”Minähän en nouse!”. No jossain vaiheessa oli pakko nousta, mennä suihkuun ja laittautua, jos halusi pitää kiinni siitä aikataulusta, että puoli yksi lähdetään Areenaan ostoksille. Ennen puolta yhtä minä ja Mirkka ehdittiin vielä käymään valokuvaliikkeessä hakemassa Mirkan kuvaa. Ehdittiin ostaa myös lisää laukun täytettä söpöstä liikkeestä, jonka ohi on monta kertaa kävelly, mutta se ei silloin ole ollut auki. Tuntuu, että ollaan tehty semmoinen hiljainen sopimus, ettei kukaan enää osta mitään, että saadaan oikeasti kaikki tavarat pakattua matkalaukkuihin, mutta ei kai nyt sentään, lisää tavaraa vain. Varttia vaille kaksi päästiin lähtemään kohti Areenaa yhdessä Goranin kanssa. Matka meni mukavasti, eikä eksytty kertaakaan. Areenassa ehdittiin syömään ja kiertelemään kauppoja noin kaksi tuntia. Ennen neljää lähdettiin seikkailemaan kohti lentokenttää ja mentiin hakemaan ihanaa harjoitteluohjaajaamme Elinaa, joka palasi Brasiliasta. Matka takaisin Kutinaan meni kuulumisia vaihdellen ja kyllähän sitä asiaa tuntui riittävän kaikesta siitä, mitä kukin oli tehnyt. Vietiin Minna kirkolle nukkumaan päänsärkyään pois ja ajettiin Elina bensa-aseman kautta kotiin. Seuraavaksi meidän oli haettava juotavaa meidän jäähyväisjuhlaa varten. Onneksi oli Goran kertomassa kuinka paljon noin kolmellekymmenelle henkilölle kannattaisi varata. Vielä pientä laittautumista ennen seitsemää. Ja Sini ja Sinin lahja , tuitui, Kiitos Sini! Kun seitsemältä astelimme kirkkoon, toivotettiin meidät tervetulleeksi halausten kera. Pitkä pöytä täynnä suolaisia ja makeita herkkuja, mukana myös pikkuinen suomenlippu. Pidimme pikkuiset jäähyväiskiitospuheet ja saimme ihania lahjoja, esimerkiksi Nenolta saadut nenäliinat oli oikein mukava lahja. Voi että… Niin ihaniin ihmisiin olen saanut täällä tutustua ja niin paljon saanut kokea ja nähdä… Niin paljon haluaisi sanoa, mutta tuntuu, että teen sellaisen viimeisen postauksen, joka saa olla semmoinen yhteenveto tästä kaikesta, näistä ajatuksista ja tunteista. Mukavan illan jälkeen menimme jatkamaan taas pakkailua ja voi hiivatti. Meidän kolmen ihmisen tavarat tarvitsee yhteensä viisi isoa laukkua, jotka menee ruumaan. Lisäksi jokaisella on oma käsimatkatavaralaukku ja käsi-/olkalaukku. On tytöt vissiin käyny vähän ostoksilla tai jotain… Iltamyöhään oli pakko mennä vielä syömään ja istuskelemaan koneen ääreen. Ennen nukkumaanmenoa laitoin vielä viimeisen pyykkikoneellisen pyykkejä kuivumaan.

Sunnuntaiaamu lähti käyntiin pienellä panikoinnilla ja ärsytyksellä harjoittelulomakkeita kohtaan. Piti tulostella uusia lomakkeita, kun kaikilla näytti olevan erilainen ja ne olivat niin monta kertaa päivittyneet. No tästä selvittiin, vaikka ei se mikään mieluinen aamuherätys ollut. Vuorollaan jokainen kävi loppuarviointikeskustelun Elinan kanssa. Ensiksi Minna, sitten Minna ja lopuksi Mirkka. Jokainen tuli hyvillä mielin oikeiden lomakkeiden ja arvioinnin kera takaisin kämpille, vaikka Minna yritti juksata ja pelotella. Arvioinnin jälkeen oli hyvä suunnata aamupalalle ja istuskella taas tovi tietokoneen ääressä. Mihinkäs sitten suunnattiin… Kauppaan ostamaan viimeiset tuliaiset, kori täynnä suklaata, karkkia ja salaisuuksia, joita en paljasta tässä, heh. Onneksi mulla ja Mirkalla oli kävelevä lompakko mukana, nimittäin Sini. Takaisin kämpille syömään ”yhteistä” lounasta brasilialaisten kanssa, mutta ei tainnu mennä ihan niinku suunniteltiin. Laittautumista jumista ja joululauluiltaa varten. Kaikki oltiin niin nätteinä että. Viimeinen jumis Kutinan kirkossa oli mukava. Sai nähdä vielä kaikki rakkaiksi tulleet ihmiset ja sanoa heipat. Guto lauloi laulun, me lauloimme laulun (jota naiset ovat muutaman kerran toivoneet ”Kahden maan kansalainen”)ja lausuimme loppukiitossanat. Jumiksen jälkeen pidimme kunnon kuvaussession, jonka aikana tuli räpsittyä monta ryhmäkuvaa. Sitten kiireenvilkkaa takit niskaan, tavarat autoon ja auto tien päälle kohti Zagrebia. Saavuimme joululauluiltaan hieman myöhässä, mutta se varmasti annettakoon anteeksi, koska ilta oli kaikin puolin mukava ja onnistunut. Itsellekin tuli joulufiilis joululauluja laulellessa ja oli ihana kuunnella Elinan kertomuksia noista joululauluista, Suomen perinteistä ja joulusta. Tarjolla oli suolaista ja makeaa herkkua sekä mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin. Matka takaisin Kutinaan meni Mäkkärin kautta. Kun saavuttiin takaisin kirkolle, Goran oli meitä vastassa. Saimme antaa pienen kiitoslahjan ja pitää pienen kiitospuheen myös hänelle. Ilta jatkui pakkailulla, sanonko mitä, hiivatti. Tuntuu, ettei tavaramäärälle näy loppua, mutta nyt homma on aikalailla hoidettu. Marinkin kävi sanomassa meille heipat ja samalla kauhisteli meidän kämpän sekasortoa.

Mutta niin… Mikä olisi parempi tapa viettää viimeiset hetket Kutinassa, kuin valvomalla koko yö nauraen, hölmöillen, yölenkkeillen ja tuskaillen, mitä kaikkea pitäisi tehdä vielä ennen lähtöä. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä tälle maananantaiaamulle vielä tekemistä riitti. Kuuden aikaan oltiin sanomassa heipat Gutolle, joka lähti Brasiliaan. Minä ja Sini jatkoimme vielä lenkkeilyämme ja sitten suihkun kautta tekemään viimeisiä juttuja ja pakkailuja. Poikettiin Minnan kanssa vielä dm:ssä ja Konzumissa viimeisillä ostoksilla. Pakkailu jatkui, Dijana tuli moikkaamaan ja tuomaan kinkkumunkkeja/-pullia ja taas pakkaaminen jatkui. Ennen yhteistä Kin’g pub -lounasta Sinin, Elinan ja Nenon kanssa me kolme annoimme Elinalle, Nenolle ja Marijalle kiitoslahjat ja sanoimme heipat Carlalle ja Rebecalle. Autoon ahdattiin monenmonta matkalaukkua ja me, lounaan ja heippojen jälkeen suuntasimme kohti Zagrebia ja lentokenttää. Kaikki viisi isoa matkalaukkua saatiin ongelmitta ruumaan ja me suuntasimme turvatarkatukseen. Halausten ja kiitosten jälkeen oli katse suunnattava kohti Suomea. Seuraavaksi jokainen alkoi jännittää sitä, miten mahtaisi käydä turvatarkastuksessa. Jäisikö joku tarkempaan syyniin…? Mirkka ja hillopurkki joutuivat tarkkaavaisten silmien alle. Hillopurkki sai kuitenkin jatkaa meidän kanssamme, mutta ilman sisältöä. Ensimmäinen lento Zagrebista Frankfurtiin sujui ongelmitta. Frankfurtissa meitä odottikin vähän tarkempi turvatarkastus. Tällä kertaa minä ja Mirkka jouduimme sermien taakse tarkempaan tarkastukseen kuin myös meidän tietokoneemme. No ei tarvinnut luopua mistään ja saimme jatkaa matkaamme kohti muutamana tunnin odottelua. Frankfurtin kentällä meillä oli noin neljä tuntia aikaa kierrellä kauppoja, käydä syömässä ja etsiä oikeaa porttia. Törmäsimme myös Gutoon ja Saraan, jotka olivat matkalla Brasiliaan yhdessä Ivanin ja Klaudijan kanssa. Kun törmäsimme toisiimme, jokaisen ilmeestä pystyi lukemaan; ”Ei voi olla totta!” , ”Mitä ihmettä?”,  ”Te?”, ”Täällä?”. No oikea portti löytyi ja siellä olikin jo iso lauma suomalaisia. Suomi lähenee koko ajan. Matka Frankfurtista Helsinkiin meni aika väsyneissä tunnelmissa. Mutta ei kai siinä, jos on ollu jo lähemmäksi 40 tuntia valveilla. Päästiin turvallisesti Suomen kamaralle, matkalaukut tuli perille ja saimme otettua vielä ryhmäkuvan meistä kolmesta väsyneestä matkustajasta. Pitihän siinä nyt vielä vähän itkeä ennenkö pystyi päästämään nämä ihanat harjoittelutoverit kotimatkalle. Minä jäinkin sitten nauttimaan Helsinki-Vantaa lentokentän rauhallisesta tunnelmasta noin viideksi tunniksi. Ehti katsoa yhden elokuvan, koomailemaan ja panikoimaan sitä, että VR:n verkkokauppa ei toiminut. Meinas itku päästä, mitenkäs sitä nyt mennään junalla kotiin kun en pysty ostamaan lippua netistä, pankkikortti meni marraskuussa vanhaksi ja käteistä on vain 17 euroa. Onneksi pyytävälle annetaan ja ihmiset ovat avuliaita. Sain käteistä rahaa ja antaja sai heti rahansa takaisin tililleen. Näin se homma vain hoitui ja minä pääsin lähtemään kuuden jälkeen bussilla kohti Tikkurilan juna-asemaa ja siitä kohti Seinäjokea. Jalasjärvellä oli kymmenen aikaan ja nukuinkin siitä sitten ilta seitsemään asti univelkoja pois.

-Anne

Jumala on vaan niin mahtava!

Maanantaina (8.12) heräsin yhentoista jälkeen ja suihkun raikkaana menin aamupalalle teekupposen ja paahtoleipien ääreen. Aamupalan jälkeen lähdettiin pienimuotoiselle Kutina-kierrokselle ja kierrettiin vielä pari putiikkia ja suunnattiin sitten Konzumiin ostamaan ruokatarvikkeita. Tultiin kämpille tekemään ruokaa ja istumaan tietokoneen ääreen joksikin aikaa.  Pieni levähdystauko, ennenkö mentiin panikoimaan sitä, miten ihmeessä saadaan kaikki tavarat mahtumaan noihin tällä hetkellä erittäin pieniltä tuntuviin matkalaukkuihin. Jonkin aikaa asiaa pähkäiltyämme ja tavaroita pakkailtuamme kämppään astelivat Sini ja Mirkka, jotka palasivat Serbian reissultaan. Hirveä höpötihöpöti ja kuulumisten vaihtaminen ja pian tultiin siihen tulokseen, että mennään King's pubiin syömään. Kyllä sai kailottaa pöydässä, että sai äänensä kuuluviin, koska viereisessä pöydässä istui iso lauma kovaäänisiä ihmisiä. Veikkasivat meitä muunmuuassa kiinalaisiksi. Mukavan asian eli syömisen ääreltä oli pakko palata pakkailun pariin. Kymmentä vaille yhdeksän tulimme siihen tulokseen, että on pakko hankkia lisälaukku. Minä ja Mirkka juostiin hurjaa vauhtia Konzumiin ja hyvin ehdittiin. Nyt voi huolettaa ostaa vaikka lisää tuliaisia, heh. Päivän ihanin juttu oli Serbiasta, Annalta saatu kirje. Kirjoitin siis kirjeen uudelle ihanalle ystävälleni Annalle, koska tuntui, että minulla on vaan niin paljon sanottavaa hänelle. Sini vei kirjeen mukanaan Serbiaan ja tänään sain häneltä kirjeen, jota lukiessani vain hymyilin ja kiitin Jumalaa tästä ihmisestä, kaikista niistä sanoista ja ajatuksia, aivan mahtavaa. Jumala vaan on niin ihana. Hän antoi minulle mahdollisuuden tutustua tähän ihanaan ihmiseen. Miten paljon tulen oppimaan tältä ihmiseltä ja toivon, että hän voi oppia jotain myös minulta. Kiitos Jumala!!! Voi tätä ilon ja hehkutuksen määrää. Seuraavaksi hehkutan sitä, miten mahtavaa oli käppäillä Sinin kanssa pitkin Kutinan katuja ja jutella sekä pienistä että isoista asioista. Meinas ääni lähteä kaiken sen keskustelun ansiosta. Illalla paistettiin Minnan kanssa iltapalaksi kananmunia ja katottiin stand up-videoita taasen kerran YouTubesta. Loistopäivä, kiitos Iskä! Mutta kello löi jo kaksi, nyt nukkumaan. Kello soi nimittäin noin 3,5 tunnin päästä.

Tiistaina (9.12) kello pärrästi 5.30, vielä kymmenen minuuttia ja ylös sängystä. Vaatteet niskaan ja noin kakskyt yli 6 päästiin viimein lähtemään kohti bussiasemaa. Sini juoksi edeltä ostamaan lippuja, minä ja Mirkka tultiin perässä. Minä ja Sini odoteltiin bussiasemalla, mutta Mirkkaa ei näkynytkään. Bussi lähti viis minuuttia etuajassa ja me jäimme rannalle ruikuttamaan. Kuski taisi todeta, ettei tänne sitten muita ollutkaan tulossa vaikka eräs nainen sanoi, että olemme tulossa. Mirkkakin saapui asemalle, kun oli ensin yrittänyt laittaa porttia lukkoon, mutta portti ei ollut suostunut yhteistyöhön. No sitten Sinin kanssa todettiin vaan, että bussi meni noin minuutti sitten, jee. Seuraava bussi lähtisi puoli kahdeksan, joten jäimme asemalle odottamaan. Seitsemän aikaan lähdimme käppäilemään kohti kauppaa ostamaan jotain pientä syömistä. Odoteltiin kaupan oven takana kahden naisen ja yhden miehen kanssa. Pohdittiin, että kello on jo yli seitsemän, mutta kyllä se kauppa varmaan kohta aukeaa. Pian kaupasta astelee ulos nainen ostosten kanssa. Jep olihan se auki, mutta joko kukaan ei vain kävellyt tarpeeksi lähelle ovea, että se olis auennu tai sitten siinä oli jotain vikaa. No kauppaan päästiin, eväät kainaloon ja takaisin bussiasemalle. Puoli kahdeksan aikaan istuttiin bussissa ja toivottiin vain, että ehdimme Zagrebissa siihen bussiin, joka menee Plitvicen kansallispuistoon. No ei ehditty siihen bussiin mitä ajateltiin, mutta onneksi seuraavakin vaihtoehto oli aivan hyvä. Puoli yhdentoista bussia odotellessa istuimme ja joimme teetä ja kaakaota. Bussimatka Plitviceen kesti noin kaksi tuntia. Kun lähestyimme määränpäätämme, alkoi ulkona näkyä koko ajan enemmän ja enemmän lunta. Kansallispuistossa ihailimme varmaan neljä tuntia kaikkia niitä upeita maisemia. Vesiputouksia, vuoria, järviä, polkuja... Kaikki oli niin kaunista! Kun katsoi ympärilleen, tunsi itsensä niin pieneksi. Kyllä Jumala on luonut meille kauniin luonnon mitä ihastella. Vaikka kaiken sen rämpimisen jälkeen oli paikat ihan litimärkänä, oli niin onnellinen siitä, että lähti taapertamaan tuonne hankeen. Ehdittiin vielä nopeatsi käydä juomassa teetä ja ostamassa vähän matkamuistoja, ennen kuin bussi lähti kohti Zagrebia. Kaksi tuntia bussissa Zagrebiin ja siitä tunti toisella bussilla Kutinaan. Tuli ainakin päivän aikana bussissa istuttua, heh. Kun pääsi kämpille, laittoi vain heti lämmintä ja kuivaa vaatetta päälle. Illalla suunniteltiin seuraavan päivän raamista ja harjoteltiin draamaa sitä varten. Tuli siinä pieni vatsalihastreenikin tehtyä samalla.

-Anne

Ps. Onko siellä Suomessa yhtä paljon lunta?